Jotkut elävät bluesia. Blues ei katso ikää tai ihonväriä, kansalaisuutta tai kieltä. Blues on mielentila ja levykirjastollinen perinteistä amerikkalaista musiikkia. Blues ei näy vaatteissa, eivätkä bluesin eläjät koreile vaan heillä on t-paita ja Ecco kengät. Niillä jotka elävät bluesia on tietty ahavoitunut katse, sellainen joka on nähnyt kaiken puuvillapelloista, petollisista puolisoista, epäreilusta yhteiskunnasta ja hauskanpidosta. Hän tuntee kaikki ihmistyypit, kaikki pelurit ja huijarit; romantikot ja romeot; menestyjät ja hurskastelijat. Hän tuntee niin maat ja mannut Missisippin perähikiältä kuin kaupunkien ghetot ja menomestat. Hän on ollut kaikkea, aloittanut uransa duunarina, hotellin apurina, kerännyt hedelmiä, tehnyt bisnestä siellä ja täällä, soittanut kapakoissa ja Carnegie Hallissa, saanut menestystä, menettänyt sen, tehnyt comebackin. Hän on syntynyt huonon tähtimerkin alla ja epäonni seuraa häntä sattumuksesta toiseen, petollisesta ihmissuhteesta toiseen, vaikka joskus hän on itse se petturi, joka vierivän kiven tavoin jatkaa matkaansa sammaloitumatta.
Sisään bluesiin
Ne jotka tuntevat yhtään blues-musiikkia tai ovat koskaan kuunnelleet yhtäkään blues kappaletta, tunnistavat ylläolevan blues-henkilön muotokuvasta joitain blues-kliseitä. Mutta vaikka jokin olisi klisee tai stereotyyppi, ei se tarkoita etteikö se olisi totta. Mitä syvemmälle bluesiin menee sisälle, sitä enemmän blues alkaa määrittää maailmankuvaa ja sitä enemmän alkaa elää bluesia itseään. Ei väliä onko itse koskaan nähnytkään Mississippin tummia vesiä, ne näkee mielikuvituksessaan kun kuulee vaikkapa Muddy Watersin äänen tai Mississippi John Hurtin kitaran soundin.
Noviisille ehkäpä tunnetuin bluesin hahmo on Robert Johnson, jonka persoonan ympärille on kehittynyt monta blues-mytologialle olennaista tarinaa. Robert Johnson oli ehkäpä ensimmäinen populaarimusiikin edustaja joka onnistui kuolemaan 27-vuoden kohtalokkaassa iässä. Muut rokettirollaajat tulisivat seuraamaan hänen malliaan. Johnsonin sanotaan kuolleen myrkytykseen, kun naistenmiehenä hän oli iskenyt muskasukkaisen miehen vaimon, joten mies päätti myrkyttää hänet. Naisten, juomisen ja kapakoiden lisäksi Johnson on kuuluista pahamaineisesta sopimuksestaan paholaisen kanssa. Tarina kertoo, että Johnson sai kitaroinnin lahjansa seistessään yöllä tienristeyksessä, jossa hän kohtasi sielunvihollisen itsensä. Johnsonin sanotaan myyneen sielunsa hornan valtiaalle bluesin saloja vastaan, sillä kaikkihan tietävät bluesin olevan paholaisen musiikkia, joten jollakin tulee käydä kauppaa jos haluaa oppia bluesin salat. Muita varhaisen blues-musiikin suurimpia nimiä ovat esimerkiksi Charley Patton ja Leadbelly. Leadbellyn Dark was the night, cold was the ground -kappaleesta Ry Cooder, yhdysvaltalaisen ja maailmanmusiikin popularisoija, on sanonut olevan tärkein ja kaunein kappale amerikkalaisen musiikin historiassa. Charley Pattonille taas on omistettu eräs yhdysvaltalaisen bluesperinteen tietäjän ja jatkajan Bob Dylanin kappale tämän levyllä Love and Theft.
Niin Dylan kuin Cooder tulivat tiedostavaan ikään ja suuren yleisön tietoisuuteen kuusikymmentäluvulla. Samoihin aikoihin suuremman yleisön tietoisuuteen tulivat myös sellaiset nimet kuin Muddy Waters ja B.B. King, jotka veivät bluesia sähköistettyyn suuntaan, eli vaihtoivat akustiset kitarat Fenderiin. Heidän jalanjäljissään seurasivat valkoisen bluesin suuret nimet Clapton ja Led Zeppelin, jotka veivät bluesia rock’n’rollin suuntaan. Kun perinteiset artistit on kaluttu, haluaa jotain uudempaa. Tai ainakin suhteellisesti uudempaa, sillä kuten suurin osa parhaasta musiikista, bluesin parhaat hetket tuntuvat olevan jo takanapäin.